Kaksisuuntainen mielialahäiriö koskettaa minua ja lukuisia muita ihmisiä maailmassa. Mikäli luet tätä kirjoitusta on todennäköistä, että aihe koskettaa sinuakin. Omalta tai jonkun läheisen kohdalta.
Tarinani on tapa avata omaa sisäistä maailmaani sinulle. Tarinani ei välttämättä avaudu kaikille sellaisenaan kuin sen tarkoitan, koska se kuvastaa sitä miten tulkitsen ja aistin maailmaa. Tarina on julkaistu alunperin Instagramissa viidessä osassa.
Tervetuloa mukaan matkalle tarinaani. Postauksen lopusta löydät myös viestini sinulle.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö osa 1 – Sulla on taas toi maaninen vaihe
SULLA ON TAAS TOI MAANINEN VAIHE. Muistan äitini todenneen kun selvitin suu vaahdossa hänelle suunnitelmiani. Miten niin maaninen? Minulla on inspiraatio.
Muutama vuosi tästä eteenpäin istun psykiatrisen lääkärin vastaanotolla, joka toteaa kylmästi, että lääkevaste todistaa diagnoosin: sinulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Okei, joskus on vaikea handlata asioita. Kevään aurinko saa mut levottomaksi, ihmisvilinä jokirannassa saa mun sisimmän huutamaan seikkailuja.
Ohikiitävä hetki keskustan kävelykadun hämärässä, ilmassa tuoksuu kesäyön huuma. Tummien varjojen lähestyessä, naurun täyttäessä tilan vastustus on liian suuri. Ensimmäinen, toinen, kolmas, musiikki pauhaa taustalla. Iho kiiltää läikkyneen alkoholin ja hien sekaisena. Tanssilattialla strobovalojen välkkeessä olen elossa. Aamun tyhjyyden avautuessa sisääni jää asumaan yksinäisyys. Adrenaliinin, dopamiinin ja alkoholin sekainen täyttymys on seuraavan päivän ahdistus.
On vaikea päästä ylös sängystä. Käperryn. Itken. En kuulu tähän maailmaan. Et ymmärrä, olen ulkopuolinen. Jokin repii sisintä. Pieni lapsi, joka haluaa syliin ja turvaan. Silitä kunnes nukahdan. Nuku niin pitkään, että tuska laimistuu, ilo voimistuu.
Joskus voin saada inspiraation, enkä kykene nukkumaan. Pyörin sängyssä kunnes annan periksi, nappaan lehtiöt ja kynät ja alan kirjoittaa.
Lääkkeet toimivat. En tuntenut mitään, inspiraationi kuoli. Ei mulla ollut enää mitään annettavaa. Suoritin elämää. Muutaman viikon välein tuli hetkiä kun lääkitys ei enää auttanut ja lääkäri käski tuplaamaan annoksen. Katsoessani mun pientä poikaa tuntematta mitään kysyin itseltäni minkä arvoista tää elämä on.
Yksi aikakausi oli ohitse. Etsin apua muualta. Adrenaliininarkkaus ja rakkauden etsiminen ulkopuolelta oli ohitse. Oli aika kääntyä sisäänpäin.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö osa 2 – Kaksisuuntaisia kaksi
Psykologi kuuntelee, ei auta. Lifecoach puhuu sanoilla ja lauseilla joita en ymmärrä. Meditointiin ei keskittymiseni riitä. Turhautuneisuus.
Väkisin yritän, kokeilen, löydänkin. Työkaluja ymmärtää itseäni. Pieniä askelia eteenpäin. Tasapainoisempaa, iloisempaa.
Mania. Internet avaa maailmoja. Deittipalstat ja jännitys. Maili sähköpostissa Häneltä.
Kaksisuuntaisia kaksi. Minnie&Chico. Rakkaus kuin vuoristorata, Onnellisuus ylitsevuotavaa, kärsimys kuin rovio, jonka liekit polttavat. Välinpitämättömyys on minulle lapsena opittu rakkaus. Varpaanpääni hipovat maata, adrenaliini kohisee suonissa, olen elossa. Nuppineula helähtää maahan ja kaikki romahtaa. Hukun kyyneleiden tahrimalle sohvalle Canary Wharfin kaksiossa. Surun sokaisemat tekstiviestit. Miksi et näe minua? Kuin pieni tyttö, alistettu, nurkassa häpeämässä. Pyyhin kyyneleet ja kovetan itseni. Korkkaan viinipullon.
Vuosien on-off. Lopun romahdus. Hän, psykoosi ja suljettu osasto. Korjaan jäänteet. Ompelen kokoon. Palaan takaisin lähtöpisteeseen. Itseeni. Missä kohtaa hukkasin itseni? Masennus.
Kaava kuin noidankehä, joka toistaa itseään ja jota en osaa korjata.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö osa 3 – Menolippu Eurooppaan
Isäni viimeinen hengenveto. Pakene nettiin, ole jotain muuta. Elämä on lyhyt, kokeile, seikkaile. Menolippu Eurooppaan. Lentokentällä nobody, kuin muurahainen keossa. Parov Stelar korvissani, hymyilen. Kesäinen aurinko lämmittää, imen sen energiaa. Hengitän syvään vapautta. Jokainen soluni värähtelee ilosta, jännityksestä.
Puolan maaseutu. Innostuneisuudesta lyhyt matka haavoittuvuuteen. Pintaan nousevat tunteet, joita en osaa käsitellä. Itsevarmuus kuin korttitalo, joka romahtaa. Yksin seurassa. Sulkeudun. Pieni toivon pilkahdus joen penkereellä. Kyyneleiden kostuttamat posket vääntäytyvät nauruun.
Pitkään seissyt metro viimeinkin pysäkillä. Liukuportaiden päässä Shoreditchin katuvalot. Isoja seteleitä, platinakortteja, hanasta juomaa janoisille. Kuutiossa kauniit muovikuoret ja soidinmenot. Aitiopaikalla, Ex on The Beach UK. Ammottava tyhjyys on niin tiheää, että sitä voi lähes käsin koskettaa. Kuin hypnoosissa, pelaan mukana. Ajatuksissani mennyt elämä. Kova ikävä.
Olen yksi heistä. Heistä jotka leikkivät rakkautta. Rakkautta, joka katoaa ilmaan kuin vampyyrit aamuauringon ensisäteiden luodessa heijastuksen ikkunaan. Nuo tunne-elämältään tyhjät verenimijät, joille tarjotaan viimeinenkin suonissa virtaava veripisara.
Hotellin aamupalalla katson silmiin. Etsin yhteyttä kuin kännykkä langatonta verkkoa. Hän puhuu. Sanoja jonoissa, jotka muodostavat lauseita. Lauseita ilman sisältöä. Small talk. Huudan sisäisesti, ripustaudun, työnnän kynteni hänen ihoonsa, kynteni raastavat pitkin hänen rintakehäänsä. Sano jotain todellista. Olen brittiläisittäin hiljaa, tukahdutan tunteeni, käyttäydyn kuin etiketti. Osaan tämän kuin voitonriemuisena mietin. Isäni opetti. Tunteiden patoamisen.
Mile End ja suljetulta karannut potilas. Monta vuotta siitä kun viimeksi tavattiin. Rakkaus ei katoa, se muuttuu. Ymmärrän viimein ja ympyrä sulkeutuu. Luopumisen aika. Aina tarinan lopussa seisoo sanoma.
“In the end you are always alone”.
Kuinka kauas tarvitsee matkustaa, jotta löydän itseni?
Kaksisuuntainen mielialahäiriö osa 4 – lapsuuden juurilla
Luin päätökseni kännykän ruudulta, ystävälleni lähettämästä viestistä “Nyt täytyy lopettaa tää seilailu!”
Lappi ja loppukesä 2019. Lapsuuteni juurilla, kuljen polkua muistijälkien. Lavatanssit iskän kanssa, muurinpohjaletut mansikkahillon kera. Iskelmää, ihmisiä, naurua ja elämää. Nyt on hiljaista. Ei iskää, eikä mansikkahilloa.
Veneessä tumman järven keskellä pohjoistuuli ravistelee hiuksiani kuiskutellen salaisuuksia korvaani. Rantaudun autiolle saarelle, lapsuuteni Narniaan. Kylmä rantavesi huuhtoo saappaideni ylitse, kuin puhdistaen ja vieden menneen mukanaan.
Kiipeän istumaan järven ylle nojautuneen puun oksalle. Silitän puun pintaa kuin itseäni hyväksyen sen kaiken epätäydellisyyden. Tuijotan tyyneyttä ja karua maisemaa. Täällä on autiota, ei koskaan tyhjää. Pitkospuut vievät syvälle metsään, Äiti Maan syleilyyn. Syvälle hiljaisuuteen. Syvälle itseen. Äiti Maa pidä minua hetki. Pohjaton suru.
Seuraan kaukaa lapseni uintia hyytävässä vedessä. Muistan miten halusin olla merenneito. Nyt hän on siinä, tuo maailman ihanin olento. Hän on siinä missä kaikki alkoi. Näen itseni.
Mikä on mennäkseen menköön. Minä pysyn aina itseni luona.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö osa 5 – arjen taika
Päästin irti. Tunnustelin. En pakottanut mitään. Siinä se oli. Vapaus. Vapaus, jota ei tarvinnut etsiä maailman ääristä.
Yllätysviesti Pariisista: “En ole saanut sinua mielestäni”.
Pyykkitupa. Hän nojaa puiseen tasoon kasuaalisti pitkissä urheilushortseissaan ja hihattomassaan. Hän puhuu sanoja, jotka merkitsevät. Siinä arjen keskellä ja pyykkien lomassa katseensa paljastaa aidon toiveen.
“Haluan vain, että olet onnellinen”
Sydämenlyöntini hidastuvat. On tyyntä kuin meri auringonnousun aikaan. Kuin tulisi kotiin. Käperryn syliin. Katseessaan hymy, joka sulattaa jokaisen arven sisimmässä. Siinä se on. Arjen taika.
Hän, joka jätti menolipun Thaimaahan käyttämättä jääden luokseni. Hän, joka lähetti minulle kuvan itsestään ananas olkapäällään Alpeilla. Hän, joka opetti minulle miten mango viipaloidaan. Hän on minun Tarzan ja Fruitboy. Elämäni rakkaus.
The End.
Viestini sinulle
Kirjoittaminen on minulle työkalu käsitellä asioita ja tapa helpottaa oloa, sekä maanisina aikoina, että masennuksen hetkinä. Toivon tällä tarinalla voivani rohkaista sinua kertomaan omia tarinoitasi (tutustu myös uniikkiin tapaani kertoa tarinoita -> suklaatarinat). Erityisesti jokaista *bipoa haluan muistuttaa siitä ettet ole yksin.
Minulle kaksisuuntainen mielialahäiriö on nykyään ”sisäinen tila”, josta ammennan voimaa ja jossa luovuus kukoistaa. Nuorena en osannut hallita tai hillitä sisäisten tuntemuksieni vuoristorataa. Iän myötä olen kuitenkin oppinut elämään (pääosin) harmoniassa tuntemuksieni kanssa valjastaen ne voimavaroikseni.
Toivon sydämestäni, että sinäkin löydät itsesi luokse.
Rakkaudella,
Mona alias Minnie
P.s. Oliko tarinassa jotain tuttua?
*bipolaarisen eli kaksisuuntaisen mielialahäiriön omaava ihana tyyppi. <3
